Jyrki Lehtinen

Maanomistus ja maankäytön muutos - perus- ja soveltavaa tutkimusta suomalaisilla esimerkkialueilla

1. Maankäytön muutoksen tutkimisesta

Rakennetun ympäristön ja maankäytön muutosta koskevan tiedon käyttäjiä ovat monet tieteenalat. Näitä ovat mm. ekologia ja luonnonmaantiede (ja näihin liittyen ympäristöhallinto), rakennetun ympäristön tutkimus (ja tähän liittyen museoala), maisema-arkkitehtuuri ja maankäytön suunnittelu (ja tähän liittyen maankäytön suunnittelun hallinto ja viranomaiset), sekä eri alojen perustutkimus kuten esim. historia. 

Kaikilla näillä aloilla sekä tutkimusmenetelmien ja teknisten mahdollisuuksien kehitys että teorian- ja käsitteenmuodostus on ollut nopeaa ja useilla aloilla siihen ovat vaikuttaneet myös paikkatietotekniikan ja muun sähköisen aineistonkäsittelyn  tarjoamat mahdollisuudet esim. suurten aineistojen monipuolisessa analyysissa ja hallinnassa. Yksi esimerkki tästä on historiallinen maaseutumaantiede, jossa alun perin käsin suoritettu historiallisten kattojen sisällönanalyysi on ollut suoraan siirrettävissä paikkatietoympäristöön (Tollin 1991, Forsius-Nummela 1994, Landskapsinventeringen 1996).

Kuitenkin, kun eri alojen teoriaa ja menetelmiä sovitetaan yhteen, joudutaan käsittelemään myös teoreettisia kysymyksiä: onko esim. "maisemaksi" nimitetty fyysinen ympäristö alueellinen kategoria ja kronologinen tila; suunnittelun ja suojelun kohde; vai osa subjektiivista elmämismaailmaa (Jones 1991, sit. Raivo 1996; vrt. myös Karjalainen 1996) 

Erityistä merkitystä tällä on, jos pyritään keräämään historiallista data-aineistoa, joka olisi mahdollisimman läpinäkyvästi ja joustavasti käytettävissä kaikkiin näihin käyttötarkoituksiin. - Samalla kun tiedon keruun ja käsittelyn tekniikoiden nopea kehittyminen korostaa myös kerättävän tiedon teknisen laadun ja sen tuottamisen organisoinnin merkitystä ja voi samalla vaikuttaa myös siihen, mitkä tavat jäsentää tiedon sisältöä ovat milloinkin tarkoituksenmukaisimpia.

Keskeistä tällöin olisi nähdäkseni toisaalta eri alojen kunkinhetkisten tärkeimpien kysymystenasettelujen ja toisaalta kunkinhetkisten teknisten mahdollisuuksien asettamien vaatimusten ja mahdollisuuksien kääntäminen toinen toistensa kielille. - Samalla kun teknisten mahdollisuuksien kehitys jatkuvasti muuttaa käsitystä siitä, mikä on mahdollista tai mikä on työekonomisesti paras tapa tarttua aineistoon (esimerkkinä vaikkapa arkistoaineistojen digitaalikuvaus ja rasterikuvien oikaisu). 

2. Historiallisen kulttuurimaantieteen näkökulma

Jos ajatellaan omia empiirisiä aineistojani maankäytön muutoksen ja maanomistuksen historian parissa, voidaan edellä sanotun perusteella virittää kaksi kokoavaa näkökulmaa:

1) Suomessa tarjolla oleva historiallinen lähdekokonaisuus, sen humanistinen analyysi ja tämän analyysin tarjoamat mahdollisuudet aineiston sisällölliselle ja  tekniselle hallinalle.

2) Tämän analyysin sekä historian ja kulttuurimaantieteen empiirisen ja käsitteellisen tutkimuksen tulosten tarjoamat mahdollisuudet ko. aineiston sisällön kriittiseen jäsentämiseen eri tutkimusalojen näkökulmasta mahdollisimman avoimesti ja ja läpinäkyvästi. 

Näkökulmia, jotka tämän perusteella juuri tällä alalla korostuvat ovat mielestäni seuraavat:

1)  Teknisesti tarkoituksenmukaisten ja tulevalle tekniselle kehitykselle avointen aineiston teknisen käsittelyn rutiininomaisten menetelmien kehittäminen. 

- Tätä on edustanut suurena valtakunnallisena hankkeena esim. ruotsin Landskapsprojektet, ja pienissä, pienten alueiden nopeissa tarkasteluissa tähän saattavat tarjota mahdollisuuksia laajassa käytössä olevien perustekniikoiden kuten esim. yksinkertaisten paikkatieto-ohjelmien ja kuvankäsittelyn rutiininomaisen käytön parantuneet mahdollisuudet. 

2) Aineiston sisällön rutiininomaisen jäsentämisen kehittäminen standardinomaisiksi tutkimusmenettelyiksi eri yleistysasteilla ja alueellisen tarkastelun tasoilla.

- Tätä ovat edustaneet etenkin ruotsalaisen historiallisen maaseutumaantieteen ja museoalan tutkimuksen parissa kehitetyt kuvausmenetelmät (esim. Tollin 1991), joita on sovellettu myös Suomeen (esim. Forsius-Nummela 1994). Suomessa  samansuuntaista historiallisen kulttuurimaantieteen tutkimusta ovat tehneet ennen atk-avusteisen tutkimuksen aikakautta esim. Jaatinen et al. (1989) tai Jones (1987) ym. tutkijat ja nyttemmin atk-avusteisesti esim. Aarnio (1999).

3. Käytännön kokemuksia

Omissa tutkimuksissani olen lähestynyt näitä kysymyksiä kuuden eri puolella Suomea sijaitsevan, lähinnä maaseutumaisen kohdealueen kautta Vihdissä, Somerolla, Pukkilassa, Sonkajärvellä ja Jokioisilla. 

Johtopäätökset näistä ovat seuraavat (vrt. myös Lehtinen 1999):

1) Lähdekokonaisuuden hallinta. Käytössä oleva lähdekokokonaisuus vaihtelee eri osissa Suomea ja on yleensä monipuolisin eteläisessä Suomessa. Sen hallinnassa ja aineiston lähdekritiikissä huomionarvoisia tekijöitä ovat (vrt. myös Aarnio 1999): 

a) Aineiston syntytapa (primaarilähe - sekundäärilähde; rekognosoitu - mitattu); 

b) Lähteen synty-yhteys ja siitä seuraava sisällön jäsentyminen;  sekä 

c) Käytettävissä olevan lähdekorpuksen rakenne ja tutkimuksessa käytettävien lähteiden valinta tämän perusteella. 

Kun nämä tunnetaan, voidaan tutkimustehtävä optimoida käytännön mahdollisuuksiin nähden ja valita sopivin aineisto. 

- Huomattava tällöin ovat erityisesti ensi- ja toissijaislähteet: esim. isojakokartta vs. sen myöhemmät renovoinnit (uudempiin maanmittauskarttoihin, kalmbergin kartastoon ja maanmittaushallituksen vanhoihin ja jopa uusiin pitäjänkarttoihin); samoin kuin mittaus vs. rekognosointi (esim. Kuninkaan kartastossa).

2) Peruslähteet. Nämä voidaan ainakin eteläisessä ja lounaisessa Suomessa ryhmitellä seuraavasti: 

a) Vanhemmat tiluskartat ja muu isoajakoa edeltävä maanmittausaineisto. 

b) Isonjaon kartat ja muut maanmittauskartat 1800-luvun lopulle asti. 

c) Rekognosointiin (ja osaksi mahdollisesti karttalähteisiin) perustuvat ruotsalaiset (Alanen & Kepsu) ja venäläiset (Ek 1981, Gustafsson 1933) sotilaskartat 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta (osaksi primääri-, osaksi sekundäärilähteitä). 

d) Maanmittauskarttoihin perustuvat sekundäärilähteet. Näitä ovat toisaalta joko vain osittain tai ei lainkaan maastossa uudelleen mitatut maanmittaustoimitusten kartat, sekä toisaalta Maanmittaushallituksen Senaatin karttakokoelman vanhat pitäjänkartat 1:20 000, ns.Kalmbergin kartasto 1:100 000,  osittain maanmittaushallituksen uudet pitäjänkartat 1:20 000 ja niin ikään osittain niiden pohjalta laaditut maanmittaushallituksen taloudelliset kartat 1:100 000; näissä voi isojakokartan maastokuvio joskus toistua vielä esim. 1940-luvulla painetuissa kartoissa. 

e) Maastomittauksiin perustuvat venäläiset topografikartat 1:21 000 ja 1:42 000 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta. 

f) Varhaiset suomalaiset ilmakuvat, ilmakuviin perustuvat topografikartat ja muut ilmakuvakartat ennen nykyisen peruskartan käyttöönottoa ja sen jälkeen (mm. ns. veroluokituksen ilmakuvakartat). 

g) Nykyaikainen peruskartta 1950-luvulta alkaen. 

h) Digitaaliset peruskartat, ortoilmakuvat, korkeusmallit ja maastotietokanta 1990-luvulta alkaen. 

i) Paikkaan sidottua tietoa sisältävät asiakirjalähteet, kuten maarekisteri, henkikirjat, kirkonkirjat jne. sekä niihin liittyvät ja muut erityistarkoituksiin laaditut kartat kuten rekisterikartat, metsätalouskartat, valtionmaiden kartat jne. Näistä monet vaativat joko sisältönsä tai lähekokonaisuuksien hallinnan puolesta erityisalojen kuten historiantutkimuksen, joskus myös maanmittauksen tai maanmittauksen historian erityistietämystä. 

3) Lähteistön painotus. Suhteellisen kattavia primäärilähteitä laajoilla alueilla ovat isonjaon kartat, venäläiset topografikartat (vain Etelä-Suomi) ja jonkin verran vähemmän kattavia isonjaon järjestelyn kartat. Täysin katttavia ovat nykyaikaiset peruskartat ja ilmakuvat. Täydentäviä, kattavuudeltaan vaihtelevia primaarilähteitä ovat vanhemmat tiluskartat, nuoremmat maanmittauskartat ja erityistarkoituksiin tehdyt kartat kuten esim. metsätalouskartat ja valtionmaiden kartat. Kokonaan tai osittain sekundäärilähteitä ovat Maanmittaushallituksen vanhat pitäjänkartat ja Kalmbergin kartat, Maanmittaushallituksen uudet pitäjänkartat, taloudelliset kartat ja osa maanmittaustoimitusten kartoista. 

Tärkeä jako sekundäärilähteissä on ero sisällöltään homogeenisten (esim. Kalmbergin kartasto ja vanhojen pitäjänkarttojen myöhemmin päivittämättömät lehdet) ja sisällöltään heterogeenisten sekundäärilähteiden (esim. vanhojen pitäjänkarttojen päivitetyt lehdet ja useimmat uudet pitäjänkartat ja taloudelliset kartat), välillä, koska jälkimmäiset puutteiden, virheiden ja epätarkkuuksien ohella sisältävät myös itse sisällön eriaikaisuutta niin että karttojen mielekäs käyttö yleensä rajoittuu lähinnä suppeisiin erityistarkoituksiin.

4) Ekstensiivi- ja intensiivitutkimus. Nämä voidaan tässä yhteydessä määritellä seuraavasti:

a) Ekstensiivinen tutkimus antaa vähätöisen, mutta yksityiskohdissa epätarkan tai virhealttiin, lähes aina tarkistuksia vaativan kokonaiskuvan laajoilta alueilta. Lähteinä siinä voivat olla Kuninkaan kartasto, Kalmbergin kartat, vanha pitäjänkartta ja rajatapauksiksina lisäksi esim. venäläinen topografikartta (nimi- ja väritysvirheet ) ja uusi pitäjänkartta (maanomistushistorian osalta). Luonteeltaan ekstensiivitutkimuksen lähteet ovat usein sekundäärilähteitä tai muuten ekstensiivisesti tuotettuja (esim. vanha sotilaskartoitus). 

b) Intensiivitutkimus. Intensiivinen tutkimus antaa tarkemmin jäsennetyn ja yksityiskohdissa luotettavamman, suhteessa lähteisiin ja sisältöön kriittisemmän kuvan ilmiöistä. Se on usein suuritöisempi ja tämän takia mahdollinen pienemmillä alueilla. Intensiivitutkimuksen mahdollistavia aineistoja ovat tyypillisesti primäärilähteetkuten isonjaon kartat ja uusiin maastomittauksiin perustuva osa isonjaon järjestelyn tai muista maanmittaustoimitusten kartoista; sekä joissain yhteyksissä ja joillain tarkkuuksilla esim. venäläiset topografikartat janykyaikaiset peruskartat (jotka toisissa yhteyksissä voivat olla tietosisällöltään sekundäärisiä tai muuten ekstensiivisiä). 

5) Teknisiä huomioita. Näitä voidaan esittää mm. seuraavilta osa-alueilta:

a) Aineiston poiminnan optimointi. Sama tai samanaikainen tieto voi olla saatavilla eri tarkkuuksilla eri lähteistä. Tällaisia voivat olla esim. isojakokartta - vanha pitäjänkartta - Kalmbergin kartta; tai venäläinen topografikartta vs. isonjaon järjestelyn kartta. Myös lähteiden systemaattinen vertailu voi olla tätä kautta mahdollista (esim. "niityn" määrittelyn vertailu samanaikaisessa isonjaon järjestelyn ja venäläisessä topografikartassa tuottaa havainnon että "niitty" isonjaon järjestelyn kartassa voi olla myös esim. metsittynyttä tai viljelykseen otettua, mikä on vahvistettavissa isonjaon järjestelyn kartan selityksistä). 

b) Rinnakkaiset lähdesarjat. Näitä on olemassa esim. useimmista vanhemmista maanmittauskartoista toisaalta läänien maanmittauskonttoreissa (alkuperäiset toimituskartat) ja toisaalta Maanmittaushallituksen maanmittausarkistossa (puhtaaksipiirretyt kopiot). Eroa näissä on etenkin aineiston kunnossa (alkuperäiset ovat usein erittäin huonokuntoisia), mikä vaikuttaa toistettavuuteen esim. valokuvaamalla samoin kuin lukukelpoisuuteen. 

c) Renovoidut kartat. Maastokuvio maanmittauskartassa voi olla kokonaan tai osittain vanhemmasta kartasta siirretty eli renovoitu. 

d) Intensiivitutkimuksen kohdistaminen. Yksityiskohtainen tutkimus on hedelmällisin kohteesta, josta on parhaiten säilynyt lähteitä. 

e) Sekundäärilähteet indeksikarttoina. Esim. vanha tai uusi pitäjänkartta voi toimia indeksikarttana suhteessa maanmittauskarttoihin ja primäärilähde mahdollistaa sekundäärilähteen karkean lähdekritiikin. 

f) Tekniikka. Käytännön vaihtoehtoina kuvien tuotannossa ovat digitaalikuvaus tai kuvanluku originaalilta tai kuvanluku diapostiivilta kuvalaitoksessa sekä satunnaisesti kuvanluku paperikopiolta, mikrofilmiltä tai mikrofilmitulosteelta. Eri vaihtoehtojen valintaan tulee vastaisuudessa luultavimmin vaikuttamaan eniten digitaalikuvauksen hinta - laatu -suhteen kehitys muiden menetelmien hinta - laatu -suhteeseen nähden. 

6) Huomioita sisällöstä. Näitä voidaan esittää mm. seuraavista aihepiireistä:

a) Maanomistus ja maankäyttö. Maanomistus ei ole jäsennetyn kuvan aikaansaamiselle yhdentekevä, koska myös esim. luonnon- ja rakennettuun ympäristöön vaikuttaneet konkreettiset prosessit ovat kanavoituneet sen kautta. Tätä näkemystä tukevat esim. Tollinin (1991) ja Forsius-Nummelan (1994) tarkastelut sekä myös omat havaintoni (Lehtinen 1996, Ketola 1996, 1997; vrt. myös Kupiainen 1997) sekä myös laajemmin ruotsalainen keskustelu. - Ja näin siis esim. pellon ja niityn pinta-alojen suhteen perusteltu tarkasteluyksikkö pitkällä aikavälillä on ilman muuta jakokunta; samoin kuin se on sitä useimmissa tapauksissa myös lähteiden hallinnan osalta; ja vastaavasti rakennetun kulttuuriympäristön historian mielekäs alueellinen jäsentäminen tuskin on mahdollista muuten kuin paikallisen maanomistuskokonaisuuden kontekstissa (vrt. esim. Blomkvist et al 1993). Käsitteellistämisen apuvälineeksi tässä käy myös ruotsalaisessa tutkimuksessa aikoinaan esitetty hahmotus "Mark - Fastighet - Människor" (Gerger & Hoppe 1983). 

b) Hallinnollinen maisema. Hallinnollisten tai muiden maanomistuksen yksiköihin vaikuttavien päätösten vaikutuksista rakennettuun ympäristöön ja maankäyttöön ovat esimerkkejä mm. isojako, isonjaon järjestelyt, vuokra-alueiden järjestelyt ja muu lohkotilojen muodostus sekä toisen maailmansodan jälkeinen maanhankinta siirtoväelle ja muille maansaantiin oikeutetuillle. Useissa tapauksissa nämä kaikki vaiheet ovat historiallisesti kerrostuneet samoihin puitteisiin yhdessä uudempien, näistä puitteista irrallaan olevien, esim. liikenteellisten tai taajamanmuodostusta aiheuttavien tekijöiden kanssa ja ohjanneet myös maankäytön kanavoitumista. Eräs keskeinen vaihe tässä on epäilemättä vuokra-alueiden järjestely ja toinen siirtoväen maanhankinta. Nämä huomioon ottamalla voidaan kuvaa rakenetun kulttuurihistoriallisen ympäristön historiallisesta jäsentymisestä tuoda lähemmäs nykypäivää ja sitoa se edelleen nyt vaikuttaviin prosesseihin. Tätä näkökulmaa on aiemmin kehitetty erittäin ansiokkaasti etenkin ruotsalaisessa historiallisessa kulttuurimaantieteessä ja kulttuuriympäristöjen hoidon tutkimuksessa. 

c) Modernisaatio. Kuten Jaatinen (1994) - ja sittemmin toisesta näkökulmasta esim. Jouni Häkli - ovat esittäneet, modernisaatio ei suomalaisella maaseudullakaan ole ollut vain viime vuosikymmenten tai tämän vuosisadan asia vaan ilmiö, joka esim. hallinnollisten ja taloudellisten käytäntöjen ja viranomaisten toiminnan välittämänä on sedimentoitunut myös sinällään kansanomaisina pitämiimme pitkäkestoisiin institutionaalisiin rakenteisiin jo vuosisatojen ajan (vrt. myös Allan Predin tutkimukset Skånesta ja esim. Persson 1992). Tästä on yksityisen maanomistuksen ja siihen liittyvän modernin toimijan kehittyminen ennen tätä vuosisataa eräs esimerkki (tälle rinnakkaisista muista ilmiöistä vrt. myös esim. Satu Apon tutkimukset folkloristiikan alalta), samoin kuin yhteiskunnallista valtaa käyttäneiden tahojen yritykset vaikuttaa tähän prosessiin eri tavoin (vrt. esim. Kirsi Saarikankaan tutkimusta Suomen sotienjälkeisistä tyyppitaloista). 

d) Kansanomainen ja moderni. Näiden lomittumista ovat eri historiallisissa ja spatiaalisissa yhteyksissä tarkastelleet mm. edellä mainitsemani Apo ja Saarikangas sekä näiden lisäksi esim. Thunvall (1992), Spoof (1997) ym. tutkijat. Tämä syventää edellistä näkökulmaa kohti eri tieteenalojen kuten esim. kulttuurinen maantiede, kansatiede, arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun tutkimus jne. teoreettista keskustelua ja yleisiä teoreettisia kysymyksenasetteluja. 

e) Maiseman lukeminen. Tällä viitataan tässä näkemyksiin paikasta ja alueesta inhimillisenä ja sosiaalisena kategoriana (Anssi Paasin vuonna1986 esittämä hahmotus, jonka katson soveltuvan myös maisemana ilmenevän fyysisen ympäristön tarkasteluun, vrt. Paasi 1991) ja maisemasta osana subjektiivista elämismaailmaa (Raivo 1996, Karjalainen 1996). Sovellettuna rakennettujen kulttuuriympäristöjen ja kulttuuriympäristöjen hoidon tutkimukseen tämä muistuttaa alan ruotsalaisessa tutkimuksessa esitettyjä toiminnallisia näkökulmia kulttuurimaisemaan historiaan (esim. Blomkvist et al. 1993). 

4. Lähdeviittaukset 

Aarnio Jouni (1999). Kaskiviljelystä metsätöihin. Tutkimus Pielisjärven kruununmetsistä ja kruununmetsätorppareista vuoteen 1910. Joensuun yliopisto, maantieteen laitos, julkaisuja 4. 2022 s.

Alanen, Timo & Saulo Kepsu (1989, toim.). Kuninkaan kartasto  Suomesta 1776-1805. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 505. 397 s.

Blomkvist, Nils, Lars G. Strömberg, Kristian Berg & Karin Bergström (1993). Vad berättar en by? Om äldre kulturmiljösystem i odlingslandskapet. 123 s. Riksantikvarieämbetet, Uppsala.

Ek, Heli (1981). Venäläiset topografiset kartat. Tutkielma venäläisten sotilasviranomaisten  Suomesta vuosina 1798-1917 laatimista topografisista kartoista. Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla tehty diplomityö. 99 s.

Forsius-Nummela, Johanna (1994). Vihdin maisemahistoriallinen selvitys. Raportti 3.3.1994. 158 s. Vihdin kunta, s. l.

Gerger Torvald & Göran Hoppe (1983). Källmaterialet i dator? Ett informationssystem för samhälls-ekologiska studier. Bebyggelsehistorisk Tidskrift 5, 134-142.

Gustafsson, Alfred A. (1933b). Mittaus- ja kartastotyöt vuoden 1809 jälkeen. Teoksessa : Suomen maanmittauksen Historia. II osa Venäjänvallan ja itsenäisyyden aika, 1-104. WSOY, Porvoo.

Jaatinen, Stig, Arvo Peltonen & John Westerholm (1989). Ålands kulturlandskap i 1700-talet. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 137. 100 s.

Jaatinen, Stig (1994). Vårdö. Skärans, liens och mulens landskap genom seklerna. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 146. 207 s.

Jones, Michael (1987). Landhöjningen, jordägoförhållanden och kulturlandskap i Maxmo. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 135. 247 s.

Jones, Michael (1991). The elusive realities of landscape concepts and approaches in landscaperesearch. Norsk Geografisk tidskirift 45, 229-244.

Karjalainen, Pauli Tapani (1996). Kolme näkökulmaa maisemaan. Teoksessa: Häyrynen, Maunu & Immonen, Olli (toim.): Maiseman arvo[s]tus. Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin raportteja 1, 8-15.

Ketola, Eino (1996). Vihdin historia 1918-1965. Maanjaon aika. Ensimmäinen osa, 1918-1939. Gummerus, Jyväskylä. 

Ketola, Eino (1997). Vihdin historia 1918-1965. Maanjaon aika. Toinen osa, 1939-1965.  Gummerus, Jyväskylä. 

Kupiainen Heikki (1997). Savotta-Suomen kulttuurimaisema. Talonpoikainen maanomistus ja maankäyttö savolaisen kulttuurimaiseman kasvualustana uuden maatalouden ajalla (1800-luvun lopulta 1900-luvulle). Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 56. 103 s.

Landskapsinventeringen. Handbok. Remissupplaga. Riksantikvarieämbetet, kunskapsavdelningen, dokumentationsenheten, landskapsprojektet 1996.

Lehtinen, Jyrki (1996). Karttasarjan laatiminen paikallisen maanomistusjärjestelmän kehityksestä  Vihdissä v. 1920-59. Teoksessa: Häyrynen, Maunu & Immonen Olli, toim: Maiseman arvo[s]tus. Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin raportteja 1, 54-57.

Lehtinen, Jyrki (1999). Historiallisen kartta-aineiston käsittely paikkatieto-ohjelmissa. Teoksessa: Historiallisen ajan arkeologian menetelmät. Seminaari 1998. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 20, 22-26. 

Paasi, Anssi (1991). Muuttuvat aluekäsitykset maantieteen kehityksen heijastajina. Terra 103, 293-308.

Persson, Christer (1992). Jorden, Bonden och hans familj. En studie av bondejordbruket i en socken i norra Småland under 1800-talet, med särkild hänsyn till jordägande, sysselsättning och familje och hushållsbildning. Kulturgeografiska institutionen Stockholms universitet, Meddelanden serie B 79, 394 s.

Raivo, Petri J. (1996). Maiseman kulttuurinen transformaatio. Ortodoksinen kirkko Suomalaisessa kulttuurimaisemassa. Nordia geographical publications 25:1. 370 s. + liitteet.

Spoof, Sanna-Kaisa (1997). Savikkojen valtias. Jokelan tiilitehtaan sosiaalinen ja fyysinen miljöö. Kansatieteellinen arkisto 43. 365 s.

Thunwall, Christina (1992). Platsens betydelse. Bostad och bostadsort på svensk landsbygd. Bebyggelsehistorisk tidskrift 24, 21-44.

Tollin, Clas (1991). Ättebackar och ödegärden. De äldre lantmäterikartorna i  kulturmiljövården. 96 s. Riksantikvarieämbetet, Uppsala


takaisin